Mikä on kylä?

Ruotsinpyhtään Niemistön kylä SLS/Gabriel Nikander 1914

Kylä on asutus, joka koostuu kahdesta tai useammasta tilasta. Historiallisesti kylän tilojen välillä vallitsi rinnakkaiselo. Oli yhteiset maat, yhdessä maksettiin veroa ja päätettiin kylän asioista.

Kylät olivat nuoren Ruotsin valtakunnan tärkein rakennusosa keskiajan alussa. Vanhemmassa rautakauden yhteiskunnassa valta oli toiminut eri tavalla: oli ollut paikallisia päälliköitä, joilla oli uskollinen piiri ympärillään. Nyt kylät olivat kaukaisen kuninkaan alaisuudessa, jolle jokainen kylä maksoi veroa.

Sepän miilu Liljendalin Sävträskin kylässä. SLS/Gabriel Nikander 1914

Keskiaikaiset kylät olivat tiivisti asutettuja yksiköitä peltomaiden välissä sijaitsevalla tontilla. Tämä muuttui 1700- ja 1800-lukujen isojakojen myötä. Tuolloin pellot jaettiin ja tilat siirrettiin kylän tontilta. Mutta keskiajalla merkittyjä peltoja viljeltiin edelleen, ja ne ovat jäljellä yhä meidän aikanamme.

1500-luvun kylät

1500-luvun puolivälissä kuningas Kustaa Vaasan voudit kirjasivat virkaintoisesti kaikki kylät ja veroja maksavat tilat niin kutsuttuihin maakirjoihin. Maakirjojen avulla voimme nykyään rekonstruoida kartan alueemme kyläasutuksesta.

Avaa kartta

Kartta: Maija Holappa 2020

Suurin osa kylistä oli syntynyt jo useita vuosisatoja aiemmin, ja tässä vaiheessa asutus oli levinnyt kaikkialle, jossa oli peltomaata viljeltäväksi. Kylistä löytyi erilaisia tiloja omistusoikeuden mukaan:

VEROTILAT Suurin osa tiloista oli verotiloja, jotka talonpojat omistivat itse. Verotilat maksoivat veroa valtiolle.

RÄLSSITILAT Toisissa lähteissä mainitaan rälssitilat, joissa asuivat aateliset. Rälssitilat oli vapautettu maaveron maksusta ikuisiksi ajoiksi. Rälssitilojen alaisuudessa olivat pienemmät tilat.

LAMPUODIT Rälssitilojen alaisuudessa olevien tilojen talonpoikia kutsuttiin lampuodeiksi. Lampuodit maksoivat vuokraa rälssitilalle kruununveron sijaan, mutta muutoin lampuotitila oli kuin mikä tahansa tavallinen maatalo.

Pelto

Kylän tärkein resurssi oli pelto. Vanhat kylät sijaitsivat aivan kotipeltojensa vieressä. Oli kaksi kotipeltoa, joita viljeltiin vuorotellen. Joka toinen vuosi viljeltiin viljaa, joka toinen vuosi pelto sai levätä kesannolla. Kylän tonttimaa sijaitsi useimmiten näiden kahden pellon välissä.

Pelto oli kyläläisten yhteinen. Jotta peltoviljely toimisi, täytyi askareita tehdä yhteisvoimin ja huoltaa yhteistyöllä riukuaitoja, jotka suojasivat peltoa kuljeksivilta eläimiltä.

Loviisan Antinkylän riukuaitoja, latoja ja taloja. Loviisan kaupungin museo

Keskiajalla jokainen tila sai omat sarkakaistaleensa kylän pelloilta, jotka oli jaettu tasan niin että kaikki saivat osansa sekä paremmasta että huonommasta maasta.

1700- ja 1800-lukujen isojaon myötä peltomaa jaettiin suurempiin osiin, ja tilat siirtyivät usein kylän sydämestä lähemmäs omaa peltomaata. Tämän päivän harvaan asuttu maalaismaisema syntyikin juuri 1700- ja 1800-lukujen isojaon aikana.

Piha

Buddasin tilan ulkorakennuksia Niemistössä. Aittoja, kärryliiteri, sikala, rehulato, karjasuojan liiteri, karjasuoja, käymälä ja talli. SLS/Gabriel Nikander 1914

Jokaisella maatilalla oli oma pihapiiri ja ulkorakennuksia. Karjapihan puolella oli karjasuojia, joissa eläimet asuivat ja ladot, joissa säilytettiin olkia, heinää ja kuivattuja lehteviä oksia eli kerppuja, joita annettiin eläimille talvella. Lähempänä tupaa olivat aitat, joissa säilytettiin viljaa ja muita ruokatarvikkeita, liiteri polttopuille ja kärryille, ja usein muitakin rakennuksia, mitä ikinä pihapiirissä satuttiin tarvitsemaan.

Palovaaran vuoksi sivummalle sijoitettiin sauna, jonka savuisessa lämmössä talonväki peseytyi. Peseytymisen lisäksi saunassa tehtiin monia askareita, olutmaltaan valmistuksesta kuppaukseen.

Sauna Ruotsinpyhtään Kuninkaankylässä. SLS/ Curt Segerstråle 1933.

Pihapiirin ulkopuolella oli myös riihi. Se toimi samalla periaatteella kuin sauna: se oli hirsistä tehty rakennus, jossa oli kiuas, mutta sen lämmössä kuivuivat lyhteet. Kuiva vilja puitiin irti tähkistä riihen luuvassa eli puintihuoneessa.

1500-luvulla edistysmielinen kuningas Kustaa Vaasa määräsi, että suomalaisen tavan mukaisia riihiä tulee rakentaa koko valtakuntaan kartuttamaan Ruotsin vaurautta.

Tupa

Paritupa Marinkylässä 1933. SLS/Kurt Segerstråle

Tupa oli salvottu hirsirakennus, jossa oli savupiipullinen tulisija. Jos rakennuksessa oli kaksi lämmitettyä huonetta, sitä sanottiin parituvaksi, sillä jokainen huone katsottiin omaksi tuvakseen. Paritupia on esiintynyt Uudenmaan maaseudulla jo keskiajalta asti.

Tuvassa oli keittiö, leivintupa, olohuone, ruokasali ja makuuhuone kaikki samassa tilassa. Parituvan toista tupaa – jota sanottiin uustuvaksi, jos se oli lisätty rakennukseen myöhemmin – käytettiin useimmiten salina tai vierashuoneena. Näiden kahden tuvan välillä oli kamari ja kylmä eteinen eli porstua.

Hirsirakennukset oli helppo purkaa ja ne miellettiin irtaimistoksi. Parituvan pystyi jakamaan kahtia niin että toisen puolikkaan saattoi pystyttää uudelleen jonnekin muualle uudeksi tuvaksi.

Tuvan katto tehtiin tuohista sekä oljista tai turpeesta, jonka päälle ladottiin halkaistuja kuusenoksia eli malkoja. 1900-luvun alussa tuli pärekatosta yleisin kattomuoto. Vihertävälasiset ikkunaruudut päästivät tupaan valoa. Sisustus koostui itsetehdyistä huonekaluista ja tekstiileistä.

Torpparit

Rysiä kasataan Sarvilahdessa. Sarvilahden kartanolla oli parisenkymmentä kalastajatorppaa alaisuudessaan. SLS/Kurt Segerstråle 1926

Kun vanhojen kartanoiden tiluksia laajennettiin ja uusia perustettiin 1700-luvulta eteenpäin, samaan tahtiin lisääntyi myös torppareiden määrä alueella. Loviisanseudulla torpparit olivat usein kalastajia.

Saariston vanhojen kylien ja maanviljelijöiden tilusten seuraan liittyivät kartanon kalastajatorpat, joiden kalastajaperheet osallistuivat kartanon taloudenhoitoon saaliillaan. 1700-luvulla armeijan sotilaita sijoitettiin myös sotilastorppiin.

Verrattaessa maata viljeleviin lampuotitiloihin, jotka kuuluivat rälssitilalle ja maksoivat vuokraa peltoaloistaan, toimivat torpat vieläkin selkeämmin kartanon työvoimana. Torpparit saivat asua torpassaan kartanon hyväksi tehtyä päivätyötä vastaan.

Varattomia henkilöitä, jotka saivat pienen tuvankylien yhteisellä maalla asuttavakseen, sanottiin mäkitupalaisiksi. Heidänkin odotettiin osallistuvan maatilojen töihin mahdollisuuksiensa mukaan.

Vuonna 1918 tuli voimaan niin sanottu torpparilaki. Tilaton väestö sai nyt mahdollisuuden lunastaa kotinsa ja viljelevänsä maan. Vanhoista torppareista ja mäkitupalaisista tuli siten itsellisiä pientilallisia.

Sadonkorjuun aika

Ruista korjataan Sävträskin kylässä Liljendalissa. SLS/Gabriel Nikander 1914.

Kun viljantähkää kopauttaa lakkiin ja jyvät irtoavat tähkästä, on sadonkorjuun aika.

Vilja korjattiin käsin pitkälle 1900-luvulle asti. Selkäkipujen ehkäisyksi vyöhön tai esiliinan helmaan selkäpuolelle kiinnitettiin muutama oljenkorsi.

Kaikki osallistuivat työhön rinnakkain. Kun päästiin peltosaran loppuun, oli tapana sanoa, että ajettiin pois viljojen seassa piilottelevat jänikset. Sadonkorjuun päättämistä kutsuttiin hasiksi, joka tarkoittaa jänistä (ruotsiksi hare) Itä-Uudenmaan murteella.

Korjattu vilja sidottiin lyhteiksi, jotka koottiin pellolla kuhilaille kuivumaan. Kun työ oli tehty, aseteltiin viimeiseen ”hasikuhilaaseen” olkikruunu ja kukkia ja hurrattiin. Nyt oli aika juhlia hasia!

Hasikuhilas Mickoksen tilalla Liljendalin Sävträskin kylässä. SLS/Gabriel Nikander 1914

Oluenpano

Oluen valmistusta Liljendalissa vuonna 1965. Arkistofilmillä Alina Johansson valmistaa olutta perinteisin menetelmin. SLS:n kokoelmat

Olut oli peruselintarvike, jota juotiin suuria määriä. Se sisälsi sekä energiaa että ravintoaineita. Olutta oli pöydässä kaikissa suurissa juhlissa, ja sitä juotiin usein isoista yhteisistä tuopeista.

Olutta valmistettiin ohramaltaista. Ohraa idätettiin, minkä jälkeen ohramaltaat kuivattiin saunassa. Tämän jälkeen maltaat imellettiin eli kuumennettiin vedessä niin, että syntyi mallassokeria, josta oluen alkoholi syntyi. Seosta kutsuttiin mäskiksi

Seos keitettiin ja kuurnassa erotettiin toisistaan mäski ja neste, jota kutsutaan vierteeksi. Kuurna oli pitkulainen astia, joka toisessa päässä oli reikä. Kuurnan pohjalla oli suodattimena toimiva kangas.

Oluen annettiin käydä muutaman viikon, ja lopputuloksena oli tumma juoma, joka muistutti makeuttamatonta kotikaljaa. Alkoholipitoisuus vaihteli, mutta useimmiten kotitekoinen olut oli miedompaa kuin vaalea panimo-olut.

Kotitekoiset kankaat

Nykvistin leski kehräämässä vuonna 1924. Nykvist asui vanhassa sotilastorpassa Gislomin kylässä. SLS/Curt Segerstråle.

Useimmat tilat tuottivat omavaraisesti villaa ja pellavaa. Naisten työ koostui suureksi osaksi tekstiilituotannosta, ja tekstiilit itsessään olivat merkittävä rikkaus. Vielä 1900-luvulla pidettiin vaatteita, jotka oli tehty kotona kudotuista kankaista, jotka olivat peräisin tilan omista pellavaviljelyksistä tai omien lampaiden villasta.

Pellavasadosta tuli hyvä, jos laskiaistiistaina laski pulkkamäkeä ja huusi:

Kotikutoista arkeen, parempaa pyhään

Bengtsin tilan tupa ja asukkaat Hardomissa 1925. Loviisan kaupungin museo

Meillä on häät

Pieni morsiuskruunu kuivatuista myrtinoksista, kiinnitetty rautalangasta muotoiltuun runkoon. Loviisan kaupungin museo

Talonpoikaishäät olivat suuri juhla ja saattoivat kestää useita päiviä. Hääpaikka koristeltiin kuusilla ja lehtipuilla. Morsiuspari asteli vihkitilaisuuteen morsiusneitojen ja marsalkkojen kulkueen seuraamana. Pitäjän pelimannit osallistuivat juhlaan ja soittivat häämarssin kulkueelle sekä tanssimusiikkia itse hääjuhlassa.

Ensimmäisinä päivinä morsian käytti morsiuskruunua, mutta häiden viimeisenä päivänä morsiamesta oli tullut nuorikko ja hän pukeutui naimisissa olevalle naiselle sopiviin vaatteisiin. Silloin vieraat joivat nuorikonmaljan morsiusparin kunniaksi.

Viina virtasi häissä ja meno oli hurjaa, jopa niin hurjaa, että 1800-luvun lopulla suurten hääjuhlien järjestämistä pyrittiin vähentämään. 1900-luvulla häiden juhlinta oli jo pienimuotoisempaa, mutta monet vanhat perinteet säilyivät.

Morsiamesta nuorikoksi

Esiratsastajia morsiamen kodin ulkopuolella ennen heikinkyläläisen Anders Alfred Petasin ja lindkoskelaisen Elsa Vilhelmina Sibergin häitä 1914. SLS/Gabriel Nikander

Hääkuva Näytä tarkat tiedot

Willner, Alf, valokuvaaja

1961

Lisää suosikkeihin

Hääkulkue Näytä tarkat tiedot

Willner, Alf, valokuvaaja

1970

Lisää suosikkeihin

Hääkulkue Näytä tarkat tiedot

Willner, Alf, valokuvaaja

1970

Lisää suosikkeihin

Näytetään 1 - 3 / 5

Näytä kaikki

Anders Alfred Petasin ja Elsa Vilhelmina Sibergin häät 1914. Kulkueen keskellä hääpari, jonka edellä ja perässä morsiusneitoja ja marsalkkoja matkalla vihkimiseen.Edessä kulkevat pelimannit ovat kuvan ulkopuolella. SLS/Gabriel Nikander

Sulhaslahjoja

Loviisan kaupungin museon kokoelmat

Tortti; pölä Näytä tarkat tiedot

Lisää suosikkeihin

Niisipyörät, niittenpyörät, niidenpyörät, niisieno... Näytä tarkat tiedot

Mattsson, Janne, luovuttaja

Lisää suosikkeihin

Niisipuu Näytä tarkat tiedot

1785

Lisää suosikkeihin

Näytetään 1 - 3 / 8

Näytä kaikki

Heikinkylän Petasista kotoisin olevan tilallisen poika Anders Alfred Petasin ja Lindkosken Lassaksesta kotoisin olevan lampuodin tytär Elsa Vilhelmina Sibergin häät elokuussa 1914. Häävieraat nostavat nuorikon maljan, morsian juo maljan ensin appivanhempiensa kanssa. SLS/Gabriel Nikander.

Kylät muutoksessa

Kun polkupyörät yleistyivät 1920-luvulla, liikkuminen kylien välillä helpottui. Tämän mallin velosipedejä pystyi ostamaan ja korjauttamaan Loviisan Alms Sporthandel -urheilukaupassa. Loviisan kaupungin museon kokoelmat

1800-luvun loppua kohti monet muutokset yltivät kyliinkin. Itsensäelättävä talonpoikaisyhteiskunta kehittyi, ja kyliin alkoi ilmaantua teollisuutta, meijereitä, kyläkauppoja, kansakouluja ja seuraintaloja. Maatalous keskittyi entistä enemmän tuottamaan ylijäämää myyntiin ja 1900-luvun aikana työ maatiloilla mekanisoitui.

Saha- ja puutavarateollisuus oli tärkeä Loviisanseudulla. Rautaruukki Ruotsinpyhtäällä sai sahan 1700-luvun keskivaiheilla ja Sarvilahdessa oli saha jo 1600-luvulla, mutta sahateollisuus alkoi kukoistaa oikein kunnolla 1800-luvun lopussa. Koskenkylässä oli vanha rautaruukki lopetettu, mutta 1871 ruukinalue heräsi uudelleen henkiin sahana. Kun höyrysahat saapuivat, Isnäs sai sahateollisuutta laituripaikoin 1898.

Loviisan pohjoispuolella olevaan Röjsjömosseniin rakennettiin polttoturvetehdas 1901, ja pieniä sahoja ja muita tuotantoja syntyi moniin paikkoihin.

Tehdastoiminnan ympärille nousseisiin taajamiin alkoi pian nousta sekatavarakauppoja, jotka toimittivat elintarvikkeita maata viljelemättömälle osalle väestöstä. Pian alkoi myös maalaiskyliin ilmaantua kauppoja, joista maanviljelijät saattoivat ostaa mitä tarvitsivat sekä joihin saattoi myydä omia tuotteitaan. Samoin paikalliset meijerit kävivät yhtä tavanomaisiksi; niissä maito jalostettiin voiksi ja juustoksi ja myytiin edelleen.

Skinnarbyn plikitehdas

"Finnsticks" tikkutehdas Skinnarbyssa aloitti toimintansa 1914. 1950-luvulla tehtaan päätuote ei enää ollut puunaulat, vaan jäätelötikut, joita tässä kuvassa lajitellaan ja pakataan. LKM/Alf Willner

Ruskea kartonkipakkaus, jossa pieniä puunauloja eli plikejä Skinnarbyn plikitehtaalta. Loviisan kaupungin museon kokoelmat

Uudet ideat tavoittivat myös Loviisanseudun. 1870-luvulta eteenpäin perustettiin kansakouluverkosto alueen lapsille ja vuodesta 1896 alkaen perustetut nuorisojärjestöt tarjosivat ”sivistäviä huveja” aikuisille. Nämä kansansivistysinstituutiot muodostuivat keskeisiksi kylien yhteneväisyydelle ja niin koulurakennukset kuin seuraintalot olivat tärkeitä kokoontumispaikkoja.